Loitsu (latinan sanasta incantare — «laulaa jonkin ylle») on rytminen sanamuoto, joka lausutaan jonkin vaivan parantamiseksi: pahan silmän, kivun, pelon, häpeän tai palovamman. Se on Romanian kylien «puhuttua lääkettä», suoraa perintöä daakialaisesta maailmasta — daakialaisten papit, joita roomalaiset kuvasivat sanoilla «mortali inter immortales», olivat monien oletusten mukaan juuri loitsijoita.
Millainen loitsu on
Rakenne on lähes aina sama: avuksi kutsuminen («En minä loitsi, vaan Pyhä Maria loitsii»), symbolinen «liike» (kirkastuva vesi, kipu joka «lähtee metsään, mereen») ja päättäväinen lopetus («mistä se tuli, sinne menköön — älköönkä palatko enää»). Sanamuodot lausutaan kuiskaten kolme tai yhdeksän kertaa, «sielulla» — eikä koskaan «vain tullakseen kuulluiksi».
Kuka lausuu loitsut
Loitsija on yleensä vanha nainen, joka on saanut «lahjan» perintönä — toiselta loitsijalta tiettynä hetkenä (usein kuolinvuoteella tai «salvan takana»). Perinteinen sääntö: loitsua ei myydä, näytetä uteliaille eikä lausuta «leikillään». Sen, joka paljastaa sen turhaan, sanotaan menettävän sen.
Tunnetuimmat loitsut
- Loitsu pahaa silmää vastaan — veden ja tulitikkujen kanssa (katso pahasta silmästä kertova artikkeli);
- Häpeän pois pesemisen loitsu — lapsille, jotka ovat «saaneet pelon»;
- Veriloitsu — haavan yllä lausuttuna: «älköön se näkykö älköönkä vuotako verta»;
- Palovammaloitsu — kämmen palovamman yläpuolella;
- Kuusiloitsu — hammas- ja päänsärkyyn;
- Rakkausloitsu — vaarallisin; tässä perinne lähestyy noituutta, ja kirkko torjuu sen jyrkästi.
Loitsu ja rukous — ristiriita vai jatkumo?
Useimmat Romanian kansanloitsut kutsuvat avuksi Jumalaa, Jumalanäitiä ja pyhiä — todisteena pakanallisten kerrostumien kristillistymisestä. Kirkko suvaitsee loitsua, «joka pyytää parantumista Jumalalta», ja torjuu sanamuodot, «jotka kutsuvat henkiä». Käytännössä kylä säilytti molemmat: papin sielua varten, loitsijan ruumista varten — ja talvella molemmat eläimiä varten.
Usein kysytyt kysymykset
Onko loitsuja kirjoitettu muistiin? Kyllä — Simion Florea Marianin («Descântece poporane române», 1886) ja Artur Gorovein kokoelmat julkaisivat tuhansia tekstejä etnografisina asiakirjoina. Niitä luetaan erään maailman elävänä museona, ei ohjekirjana.
Voinko loitsia yksin? Perinteen mukaan «kirjasta» opittu loitsu ei vaikuta — vain elävästi saatu loitsu sellaiselta, joka on itse saanut sen toiselta.
